Solmussa

Käynti sujuu hyvin, ravi sujuu hyvin - tänään mm. koottu ravi oli ihan taivaallista - molempiin suuntiin! Mutta laukka. Oikea on taivaallinen. Vasen on katastrofi.

Oltiin Riston tunnilla. Eilen omassa ridauksessa oltiin jo solmussa sen vasemman laukan kanssa. Ja siinä samaisessa solmussa oltiin edelleen tänään. Vastalaukka (vasen siis) sujuu hyvin, itseasiassa siinä Lumppis kantaa itsensä ihan äärimäisen hyvin - huikea parannus esim. vuoden takaiseen tilanteeseen. Mutta myötälaukassa, vaikka ihan isolla ympyrällä, sisäpohje ei mene läpi ja Umppis puree kuolaimeen kiinni. Sitäpä sitten palastelemaan.

Loppuviimeksi kaikki kiteytynee siihen, että en saa laukka-istuntaa toimimaan vasemmassa kierroksessa. Kompensoin sen pohkeella. Ja kun pohje on liian vahva, Lumppiksesta tulee vahva ja se vaan tuumaa "en tee mitään". Eli tuttu ja tunnettu olotila: kun taito loppuu, alkaa väkivalta. Onneksi on äärimäisen fiksu valmentaja. Nyt on sitten harjoitteluna pelkästään se, että laukataan vasemmassa kierroksessa ympyrällä, irrotellaan edestä rauhassa, ja ratsastetaan laukka istunnalla, ei pohkeella; pohje vain tukee.  Eli back-to-basics: tahti-rentous-tukeutuminen...

Tämänhän on se mun ratsastuksen pahin ongelma: tiedän, miltä hevosen tulee tuntua. Mutta jos sinne ei pääse järkevillä askelilla, mun on vaikea keksiä, mitä palikkaa lähden ensin korjaamaan.

Vaikka kieltämättä depis siitä, että perusasian edessä ollaan solmussa (ja se johtuu ihan mun vasemman puolen hitaudesta), olen kuitenkin suunnattoman iloinen koska tajuan, kuinka paljon me ollaan menty ratsukkona eteenpäin! Lumi on esimerkiksi suoristunut ihan mielettömästi ja sen liike on parantunut. Ja jos verrataan vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen, ei saman päivänä voi puhuakkaan siitä ja tämän aikaisesta ratsastuksesta.

Mutta ilman Ristoahan tämä matka ei olisi ollut näin antoisa. Kyran haastattelu Hippoksessa oli uskomattoman hyvä: kaipasi mm. sitä, että nykyajan ratsastajat oppisivat tasapainottamaan hevosta. Ja kertoi, että on saamassa kimalaisen lentämään, kun kukaan ei ole kertonut kimalaiselle, että se ei osaa lentää - koulutus tekee ihmeitä. Suomessa on harvoja valmentajia, jotka saavat kimalaisen lentämään. Väitän, että Risto on yksi niistä harvoista. Sen takia on ollut ihan mielettömän upeaa, että meidän tiet kohtasivat. Mä vain toivon sydämeni pohjasta, että Lumpan lisäksi päästään kohta puoliin työstämään myös toista baby-hevosta. Rakentaminen kun on niin kivaa.

Huttusen Tarjaa on kiittäminen siitä, että ostin oman hevosen. Tarjalle silloin aikanaan mutisin, että mitä mä omalla teen - mukavampi käydä tunneilla. Mutta nyt mä tajuan, että ilman omaa ei olis enää myöskään mun ratsastusta. Se, että voi kehittyä ja päästä eteenpäin on ihan uskomatonta: oman hevosen myötä on auennut ihan erilainen ovi ratsastuksen maailmaan.

Meille vuosi 2012 on taas uusi vuosi, kohti parempaa ja tasapainoisempaa ratsastusta. Unohtamatta kuitenkaan sitä maastoilua ja elämän iloa. Mä toivon, että vuoden päästä tätä blogia päivittäessäni voin vain todeta, että taas on menty valtava harppaus hevosrintamalla eteenpäin. Sitä odottaessa.