Miksi mä oikeastaan teen tätä...?!?

 Tämän päivän kisailu herätti pohjimmaiset ajatukset ja havahdutti; ja hyvä niin. Mähän olen ihminen, jonka täytyy tehdä asioita sielulla ja sydämellä. Hevoset ovat sitä, mutta vielä en sitä pohjimaista syytä kouluratsastuksesta ja vielä vähemmän kilpailusta en ole löytänyt.

Tämän päivän verkan vihelsi valkku poikki ja laittoi kävelemään. Kaksi edellistä ratsukkoa sitten uudestaan verkkausta: pyöreästi eteen-alas ja vain hakea sitä rentoutta. Sitten aloin ratsastamaan paljon siirytmisiä - käynti-ravi-käynti... Ja kun minä rentouduin ja kevenin niin Lumppa toimi niinkuin kotona! Hyviä, hyviä pätkiä. Mutta kun ne oli vai pätkiä.

Radalla oltiin taas krampissa. Ja se kramppi oli kuski. Hevonen seurasi kramppausta perässä. Kädet heiluu kuin tuulimylly - jalka on jännittynyt ja en istu alas. Yritä siinä nyt sitten saada hevosta rennoksi ja swungille. Eli huono rata.

Isoin ahaa-elämys kuitenkin tuli, kun ajoin tallille päin takaisin kisoista. Mä tajusin, että mulla ei ole mitään tavoitetta, mitään ajatusta, miksi olen siellä radalla!?! Vaikka mä aina sanon, että ainoa kilpailumotiivi on saada Lumi toimimaan kuin kotona, mä en kuitenkaan tähtää siihen kisoissa. Mä vaan olen ja suoritan. Ja nyperrän. Ja kadotan sen keveyden ja rentouden, mikä meiltä löytyy kotona. 

Se tunne, kun Lumi toimii, on mieletön. Se on se tunne, mitä mun sielu ja sydän rakastaa. Esim. nyt  vikoilla kerroilla, kun olen yksin ridannut - se tunne tuli laukka-ravi siirtymisissä. Se on se, minkä takia mä rakastan kouluratsastusta. Mä tiedän, että mä en pysty pelkästään maastoilemaan. Mä kaipaan sitä tunnetta, kun hevonen kantaa itsensä, kun se tekee swungia - koska se on rento ja tekee rehellisesti kaikella sillä lihaksistollaan töitä. Iloisena ja pirteänä. Ja sitä tunnetta kohden mun pitää mennä myös radalla! Se energia, mikä meillä on rastukkona noissa tilanteissa, on mieletön. Ja sen energian mä haluan näyttää myös muille. Tai ainakin nyt musta tuntuu siltä (=

Nyt jatketaan niin, että huomenna maasto ja maanantaina maasto. Maanantain maasto kangilla. Ja ens viikon ridaukset kangilla. Moni saattaa säikähtää, mutta mä tajuan, että noup - nyt mennään näin. Nimittäin seuraavan viikon ratsastuksen teema on vain ja ainoastaan hakea tahti ja rentous kangille. Tai siis bridongille. Koska en ajatellut kankeen kajota. Mutta Lumpan täytyy vain tottua siihen, että se on suussa. Ja kun se toimii, sitten jatketaan taas eteenpäin.

Eli energiaa kohden, keveydellä ja sielun iloittelulla. Molempien sielujen - mun ja Lumpan.

Lumppa hörisi mulle paljon, kun lähdin sen tarhasta pois. Se taitaa tietää, että mamma ajattelee.